Tavallista huonompi kalajuttu

Vielä vuonna 1883 brittiläinen tiedemies Thomas Henry Huxley uskalsi julistaa maailman kalavarannot ehtymättömiksi. ”Emme voi vaikuttaa kalojen määrään millään, mitä teemme”, hän totesi itsevarmasti. Tiedä sitten, miten Huxley ottaisi vastaan uusimmat raportit merien tilasta: pahimpien arvioiden mukaan maailman meret ovat nimittäin tyhjentyneet käytännössä kaikesta elämästä ehkä jo omana elinaikanamme, 2050-luvulla.

Suoritus olisi kylmäävä. Historianopiskelijana kuulen usein toistettavan, kuinka ensimmäisen lentokoneen keksimisestä ehti kulua vain runsaat kuusikymmentä vuotta, kun ihminen jo asteli kuussa. Hydrosfäärin joukkotuhoaminen sadassa vuodessa saattaa kuitenkin jäädä tulevaisuuden kronikoihin paljon vaikuttavampana suorituksena. Eikä sitä edes määrätty presidentillisellä mahtikäskyllä, vaan kaikki tapahtui modernin elämäntyylimme sivutuotteena.

1990-luvun lapsena olen kasvanut tietokonepelien parissa, joista parhaimpia olivat tietysti ne, joissa rakennetaan historiallisia valtakuntia: siis ne, joissa kerätään resursseja kartalta ja saadaan omat kylät kukoistamaan. Kaikkein eniten niissä minua viehätti aina kalastaminen. Mikäs sen rentouttavampaa kuin katsella pienen kalaveneen lipumista näyttöruudullaan hyppivien hopeakylkien luo ja heittelevän pieniä verkkojaan veteen. Niin että kalastuksesta minulle tulevat aina ensimmäisenä mieleen nuo sympaattiset pikkuvene-Pietarit kalansaalistaan hakemassa. Meret ehkä tyhjenevät, joo, mutta varmasti kuitenkin, niin kuin lapsuuteni tietokonepeleissä, kala virtaa ruokkimaan rannikkojen kylät ja ilahduttamaan pientä ihmistä.

Paitsi että niin ei ole. Pikkuverkkojaan heittelevä pikkukalastaja on joutunut vaihtamaan ammattiinsa merirosvoukseen — Suomikin lähetti sotalaivojaan Somalian rannikolle heitä torjumaan, muistammeko? —, kun suurtroolari on imaissut kalavedet kalattomiksi vesiksi. Eivätkä saaliit ruoki nälkäänäkeviä vaan ylensyöneitä, sillä suurin osa maailman kalansaaliistaa päätyy rikkaan pohjoisen hyvin maksaville markkinoille. Maailman suurimpia kalastajia ovat Yhdysvallat, EU ja Japani, niin että jos Mosambikin rannikolla laiva puksuttaa kohti auringonlaskua, siellä ne lähikaupan pakastealtaan kalapuikot tekevät tuloaan tänne Pohjolaan.

Eikä silloin puhuta mistään pienkalastuksesta, sillä nykyaikainen troolari saattaa hyvinkin vetää perässään yli kahden kilometrin mittaista verkkoa. Vaan saaliiksi jäävän tonnikalasen ei tarvitse kuolla yksin, sillä se saa varmasti seurakseen myös rauskuja, rikkunutta korallia, haita ja ehkä pari delfiiniäkin; jopa yhdeksänkymmentä prosenttia verkkojen sisällöstä voi olla ei-toivottua sivusaalista. Pitkän linjan kala-aktiivi Daniel Pauly onkin verrannut moderneja kalastustekniikoita ”totaaliseen sodankäyntiin mereneläviä vastaan”.

Näin paaston aikaan ei liene liian kaukaa haettu sanaleikki sanoa, että siinä missä evankeliumissa kahdella kalalla ruokittiin viisituhatta miestä, nirhataan nyt viisituhatta kalaa, jotta kahdelle olisi syötävää.

Kirjoittaja on Changemakerin kampanja- ja teemavastaava.