Ruanda – Kansanmurhasta kukoistukseen?

Ruandan kansanmurhaa voidaan luonnehtia etniseksi puhdistukseksi, jossa huturadikaalit pyrkivät hävittämään maan tutsivähemmistön. Kevään 1994 kuluessa, vain sadan päivän aikana tapettiin arviolta 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Ruandan yhteiskunta on onnistuneesti mennyt kohti kestävää rauhaa, josta esimerkkinä voi mainita naisenemmistöinen parlamentti.

Vuoden 1994 lopussa Ruandan valtio oli säpäleinä. Vajaasta 8 miljoonasta kansalaisesta oli kuollut noin 800 000, ja kotinsa jättäneitä oli peräti neljä miljoonaa. Kolme kuukautta kestänyt silmitön väkivalta ulottui kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja uhriksi saattoi joutua yhtä lailla korkea-arvoinen virkamies kuin tavallinen pienviljelijäkin.

Keväällä 2024 kansanmurhasta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Näiden vuosikymmenten aikana sovintoa on solmittu ennen kaikkea ruohonjuuritasolla, ja kenties juuri tästä syystä valtio näyttääkin jo ottaneen askelia kohti yhdenvertaisempaa, kaunatonta tulevaisuutta. Miten osapuolien välistä railoa on kurottu umpeen? Mikä on mahdollistanut rauhanomaisen rinnakkaiselon äärimmäisten väkivaltaisuuksien jälkeen?

Taustoista

Kansanmurhan juuret ovat kahden etnisen ryhmän, hutujen ja tutsien yhteisessä menneisyydessä. 1800-luvun jälkipuoliskolla tutsikuningas Rwabugirin hallinnon aikana tutsien asema Ruandan eliittinä vakiintui. Siirtomaaisäntänä vuosina 1885-1919 toiminut Saksa hallitsi aluetta epäsuorasti tutsieliitin kautta, ja samaa linjaa jatkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen uusi siirtomaaisäntä Belgia. Merkittävää on väestöryhmien suhde toisiinsa: Belgian vuosina 1933-1934 suorittaman varsin ongelmallisen väestölaskennan mukaan hutujen osuus väestöstä oli 85 %, tutsien 14 % ja twa’iden 1 %. 1900-luvun puolivälin dekolonisaatioaallon mukana Belgia muutti yllättäen suuntaansa: tutseja suosiva hierarkinen järjestelmä muuttui hutuja suosivaksi.

Vuosina 1959-1961 käydyn sisällissodan yhteydessä hutut nousivatkin valtaan, jonka seurauksena kymmeniä tuhansia tutseja pakkomuutti Ruandan naapurimaihin, erityisesti Ugandaan. 1960-luvun väkivaltaisuuksien jälkeen maassa vallitsi pitkään suhteellisen rauhallinen ajanjakso, joka päättyi 1990-luvun alussa eri maihin levittäytyneiden tutsien johtaman Ruandan isänmaallisen rintaman eli RPF:n tunkeutuessa Ruandaan Ugandan kautta. Invaasion myötä maahan syttyi sisällissota hutu-hallituksen ja RPF:n välillä. Menneisyyden kipukohtien lisäksi sisällissodan taustalla oli tilan- ja ruuanpuutteen sekä kasvavan väestön aiheuttamaa epätasapainoa, joka aiheutti kilpailua saatavilla olevista resursseista. Ratkaisua tavoiteltiin tutsien tuhoamisella.

Pääasiassa äärikansallisten CDR- ja MRND-puolueiden johtama tutsivastainen propagandakampanja sai tuulta alleen ugandalaisten hutujen pakkosiirtojen, Burundin hututaustaisen presidentin Melchior Ndadayen murhan ja tuhansien burundilaishutujen teloituksen yhteydessä. Erityisen suuri merkitys oli Arushan rauhansopimuksella, jonka tavoitteena oli tulitauon lisäksi poistaa hutujen ylivalta sekä mahdollistaa tutsipakolaisten paluu Ruandaan. Hutupresidentti Juvénal Habyarimanan vuonna 1993 solmima sopimus ei miellyttänyt huturadikaaleja, ja Habyarimanin kone ammuttiinkin alas huhtikuussa 1994 tämän palatessa neuvottelumatkalta. Syy vieritettiin aluksi tutsien harteille, mutta ilmeisesti takana olivat huturadikaalit. Presidentin kuolema sysäsi välittömästi pitkään suunnitteilla olleen tutsien kansanmurhan liikkeelle.

Ruandan kansanmurhaa voidaan luonnehtia etniseksi puhdistukseksi, jossa huturadikaalit pyrkivät hävittämään maan tutsivähemmistön. Kevään 1994 kuluessa, vain sadan päivän aikana tapettiin arviolta 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Ensimmäisenä terrori kohdistettiin poliittisiin vastustajiin ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleviin henkilöihin. Hutupuolueet MRND ja CDR kouluttivat nuorisopartioita, niin kutsuttuja Interahamwe- ja Impuzamugambi-joukkoja, joista muotoutui kuolonpartioita. Tappamisen lisäksi tekijät kiduttivat, raiskasivat ja häpäisivät uhrejaan julmin keinoin.

Kansanmurha organisoitiin tarkasti ylhäältä alaspäin, ja toteuttajia löytyi yhteiskunnan kaikilta kerroksilta. Väkivalta loppui RPF vallatessa heinäkuussa pääkaupunki Kigalin ja ajaessa hutujoukot maanpakoon. Yhteensä noin 4 miljoonaa ruandalaista pakkomuutti kansanmurhan seurauksena maan sisällä tai naapurimaihin. Heinäkuussa 1994 valtaan nousi maltillisista hutuista ja RPF:stä koostuva hallitus.

Rauhan rakentamista ruandalaisittain

Kansanmurhan jälkipyykkiä riitti pestäväksi niin tavallisille kansalaisille kuin johtajillekin. Käsittely ei jäänyt Ruandan rajojen sisälle, vaan Ranskan, Yhdysvaltain ja YK:n toimet – tai pikemminkin niiden puute – vaativat selityksiä.

Keskeinen osa katastrofin käsittelyä olivat 2000-luvun alkupuolella perustetut kansankäräjien verkostot, niin kutsutut gacaca-istunnot. Kansanmurhan jälkeen syyllisiä oli maassa valtavasti, eikä YK:lla saati kansanmurhan jäljiltä heikolla Ruandan valtiolla ollut resursseja kaikkiin oikeudenkäynteihin. Gacaca-istunnot toteutettiin kyläyhteisöissä, joissa tappajat ja uhrien perheet joutuivat keskustelemaan tapahtumista kasvotusten. Tavoitteena oli tuoda esiin tapahtuneet rikokset ja tuomita syytetyt kolmen tuomioluokan mukaan. Oikeudenkäyntien päättyessä vuonna 2012 oli kuulusteltuja noin miljoona. Vaikka gacacalla on Ruandassa pitkät perinteet, oli tavan käyttöönotto isossa mittakaavassa vallankumouksellista. Parhaimmillaan oikeudenkäynnit edistivät tapahtuneiden hyväksymistä ja sovinnontekoa, ja niiden on uskottu mahdollistaneen rauhanomaisen yhteiselon menneisyydestä huolimatta. Toisaalta oikeudenkäyntejä on kritisoitu niiden psykologisista vaikutuksista uhrien omaisiin. Sovittelumuoto on erityisen rankka, ja toisinaan sen on katsottu asettaneen omaiset turvattomaan asemaan. Lisäksi gacaca-istuntoja on syytetty narratiivien liiallisesta ohjaamisesta. Tämä on saattanut johtaa siihen, että koko totuus ei aina ole käynyt ilmi.

Vuonna 1996 YK:n turvallisuusneuvosto perusti Ruanda-tuomioistuimen, jossa tuomittiin kansanmurhaan, sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan syyllistyneitä korkea-arvoisia hallinnon ja armeijan virkamiehiä. Oikeusprosessit olivat hitaita, ja tuomioita annettiin lopulta vain 61. Pahaa verta herätti ruandalaisten keskuudessa se, että tuomiot olivat maan käytäntöjen vastaisia. Syytettyjen oli mahdollista istua vankeustuomionsa Euroopassa, joiden vankiloiden oloja pidettiin liian hyvinä rikosten luonteen huomioiden.

Kansanmurhan jälkeen keskustelua herätti erityisesti Ranskan toiminta alueella. Vuonna 2007 paljastui Ranskan valtiojohdon olleen tietoisia kansanmurhasuunnitelmista ja myös ottaneen osaa kansanmurhan toteutukseen. Tämän lisäksi YK:n katsottiin epäonnistuneen tehtävässään rauhanpuolustajana. Se ei ollut kyennyt estämään kansanmurhan toteutusta, ja tapahtumiin puututtiin varsin myöhäisessä vaiheessa. USA:n toimien seurauksena Ruandassa olleiden rauhanturvaajien määrä oltiin pienennetty lähes minimiin poliittisesta tilanteesta huolimatta, eikä kansanmurhan edetessä YK:n joukkoja ollut tarpeeksi tilanteeseen puuttumiseen. Ulkovaltojen toiminta keskittyi vuoden 1994 aikana omien kansalaisten evakuointiin, eikä tutsien murhaamiseen haluttu ottaa osaa. Kritiikkiä satoi YK:lle myös kansanmurha-käsitteen välttelystä.

Panostukset tasa-arvoon maan jälleenrakennuksessa

Kansanmurhan jälkeen kansallista yhtenäisyyttä on lähdetty rakentamaan. Erityisesti naisten poliittinen osallistuminen on ollut tärkeä osa jälleenrakennusta. Perustuslaissa on linjattu, että päättävissä elimissä tulee olla vähintään 30% miehiä ja naisia. Ruanda onkin maailman ensimmäinen maa, jonka parlamentissa on naisenemmistö: reilu 60% edustajainhuoneesta on naisia.

Sovinnon luomisessa kaikkien panosta tarvittiin. Uutta perustuslakia säädettäessä tasa-arvo oli elintärkeää maan vakauttamiseksi. Ruandaa pidetään yhtenä Afrikan vähiten korruptoituneista maista. Sitä kuvaillaan usein mallimaaksi, sillä se sijoittuu hyvin kansainvälisissä vertailuissa. Vaikka parannettavaa vielä löytyy, Ruanda on kehittynyt merkittävästi lyhyessä ajassa, rakentaen uutta, tasa-arvoista ja historiasta oppinutta, yhtenäisempää kansakuntaa.

Artikkeli löytyy Globalisti-lehden numerosta 1/2024