Rikas tai köyhä – ihan sama!

Sarina Wennerqvist, Ahmed Abdirahman, Lincoln Kahuko ja Amar Escobar vietävät iltaisin aikaa Harjun nuorisotalon kahvilassa Helsingin Kalliossa. He pohtivat hetken yhdessä, miten köyhyys maailmasta saataisiin katoamaan.

Kahdeksan eri maista kotoisin olevaa nuorta kertoo, mitä ajatuksia köyhyys herättää.

Jos joku ratkaisisi, miten köyhyys poistetaan maailmasta, hänet tapettaisiin. Tällaiseen johtopäätökseen kolme nuorta päätyy Harjun nuorisotalon kahvilassa Helsingissä.

”Köyhyyden poistaminen tarkoittaisi, että se olisi pois niiden kukkaroista, jotka nyt omistavat eniten”, perustelee Lontoosta kotoisin oleva Amar Escobar, 20.

”Rikkaat eivät halua vapaaehtoisesti luopua siitä, mitä heillä on”, jatkaa hänen ystävänsä, Suomessa opiskeleva kenialainen Lincoln Kahuko, 20.

Myös somalialaissyntyistä Ahmed Abdirahmania, 20, suututtaa rikkaiden valta. ”Jos koko maailma käyttäytyisi kuin suomalainen yhteiskunta, moni asia muuttuisi. Jos koulutus olisi ilmaista, myös köyhät menestyisivät. Heistä voisi tulla vaikka mitä.”

Amarin mielestä länsimaat ovat paljon velkaa Afrikalle, mutta hän ei usko niiden pohjimmiltaan haluavan pelastaa maanosaa ahdingosta. Lincoln huomauttaa, että jo sotiin ja aseisiin käytettävä rahamäärä ratkaisisi köyhien ongelmat. Hänen mukaansa kaiken pitää hajota, ennen kuin maailma voi muuttua. ”Uudessa maailmassa ei ole enää köyhyyttä”, hän haaveilee.

Amar jatkaa keskustelua jälleen konkreettisemmalle tasolla. ”Meillä nuorilla ei ole enää varaa olla itsekkäitä. Meidän pitää kirjoittaa lait uudelleen!”

Nuoret opiskelevat Eiran aikuislukiossa. Iltaisin he kerääntyvät Harjun nuorisotalon alakertaan soittamaan yhdessä.

”Jos koko maailma käyttäytyisi kuin suomalainen yhteiskunta, paljon muuttuisi. Jos koulutus olisi ilmaista, myös köyhät menestyisivät.” – Ahmed

 

”Ei omistajien taskuun”

Ahmed kertoo haluavansa isona lääkäriksi, joka hoitaa ihmisiä ilmaiseksi Afrikassa. Ahmed toteaa, että hänen isänsä ja äitinsä ovat Somalian standardeilla rikkaita. ”Kun on ruokaa, kuten pastaa, tai 10 000 euroa, on aika lailla miljonääri Somaliassa.”

Perhe muutti Somaliasta Suomeen 11 vuotta sitten. ”Somaliassa jaoin kaiken luksuksen köyhien ystävieni kanssa. Tiedän, että he jakavat keskenään ruoankin, syövät samalta lautaselta. On noloa, että Suomessa me varakkaat emme osaa jakaa omastamme yhtään samalla tavalla.”

Myös Lincoln kokee olevansa onnekas. Kun hän eli lapsena Keniassa, hänen Suomessa asunut äitinsä lähetti sinne perheelleen rahaa. ”Olin kavereista se, jolla oli jalkapallo.”

Nuoret eivät luota voittoa tavoittelemattomiin, hyväntekeväisyyttä harjoittaviin säätiöihin ja organisaatioihin. Lincoln haluaisi olla henkilökohtaisesti varmistamassa, että raha-apu menee perille.

”On katsottava, että organisaatiot, joille annamme rahaa, myös käyttävät rahat köyhyyden ratkaisemiseksi. Ne eivät saa mennä omistajien taskuihin”, Amar linjaa.

Lincoln tietää, että osa ihmisistä on itsekkäitä kaikkialla. Hänen mielestään ihmiset taistelevat köyhyyttä vastaan usein liian yksin. ”Jos ihmiset yhdistäisivät voimansa, he olisivat voimakkaampia.”

”Köyhä voi olla paras ystäväni. En välitä siitä, kuinka paljon ihmisellä on rahaa” -Sarina

Paras ystävä

Nuorisotalon värikkäässä kahvilassa muutama nuori soittaa levyjä. Yksi heistä on Tallinnasta kotoisin oleva Sarina Wennerqvist, 22, joka myös työskentelee äänituotannon parissa. Hän kertoo antavansa välillä rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta myöntää tuskastuneena: ”En tiedä, miten köyhyyden voisi ratkaista. Köyhyys ei parane vain yhden ihmisen teoilla.”

Hänen mukaansa tavallisissa virolaisissa kouluissa tuloerot voivat joskus näkyä. Hän muistelee, kuinka luokkakaverilla oli ala-asteella farkkujen toisessa polvessa reikä. ”Näytti siltä, että hänellä ei mene niin hyvin kuin heillä, joilla oli hienot vaatteet. Kun kasvaa vanhemmaksi, ymmärtää, että sillä ei ole väliä”, Sarina sanoo. ”Köyhä voi olla paras ystäväni. En välitä siitä, kuinka paljon ihmisellä on rahaa.”

Sarinan kokemuksen mukaan Suomi huolehtii Viroa paremmin pienituloisistaan. Molemmissa maissa osa ihmisistä kuvittelee hänen mielestään, että köyhät kuuluvat ikään kuin eri kastiin. ”Se, että ansaitsee paremmin kuin joku muu, ei tarkoita, että olisi parempi ihminen.”

Sotaa paossa

Munkkiniemen nuorisotalolla Helsingissä Bagdadista kotoisin oleva Mohammed Halafy, 20, pelaa pingistä. Myös Mohammedin mielestä kaikki ihmiset ovat samalla viivalla. ”On ihan sama, onko köyhä vai rikas”, Mohammed kommentoi. ”Munkkiniemen Alepan lähellä on iäkäs nainen, joka pyytää rahaa. Olen antanut hänelle joka aamu euron tai kaksi.”

Mohammed kertoo matkustaneensa kuukauden päivät Irakista Suomeen hakeakseen turvapaikkaa. Nyt hän asuu Munkkiniemessä sijaitsevassa vastaanottokeskuksessa. Mohammed halusi Bagdadista pois sodan vuoksi. Nuorimies toteaa, että jos häntä ei hyväksytä Suomeen, hän ei palaa Irakiin. ”Asun vaikka kadulla. Suomalaisilla on sellainen rauha, jollaista ei voi nähdä kotimaassani.”

 

Hyvätuloinen – miksi?

Mohammed on ystävystynyt helsinkiläisen Anna Karen, 17, kanssa. Anna soittaa nuorisotalolla pianoa, kunnes alkaa pohtia köyhyyttä. ”Minulle tulee huono olo, kun ajattelen sitä. En pienenä ihmisenä pysty tekemään paljon, mutta yritän aina tehdä sen, minkä voin.”

Anna oli mukana, kun Munkkiniemen nuorisotalo lahjoitti syksyllä perustettuun vastaanottokeskukseen muun muassa leipää. Lisäksi hän vei turvapaikanhakijoille talvivaatteita kotoaan. ”Jos olisin samassa tilanteessa kuin turvapaikanhakijat, tuntuisi hirveältä. On itsestään selvää, että ihmisiä autetaan, jos heillä on hätä. Ei voi olla sokea tällaisille asioille!”

Anna tietää, että osa Munkkiniemessä asuvista vastusti turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusta. Hän on siitä järkyttynyt. ”Olemme yhdessä täällä maailmassa. Haluaisin, että kaikki eivät ajattelisi aina omaa etuaan. Voisiko hyvätuloinen miettiä antavansa osastaan, kun toisilla ei ole edes ruokaa tai asuinpaikkaa?”

Annan mielestä nuoret ajattelevat liikaa toistensa pukeutumista – ja rahaa. ”Edellisessä koulussani ei voinut mennä verkkareilla kouluun, koska kaikki katsoivat pahasti”, Anna muistelee. ”On vain fakta, että jokaisella ei ole niin paljon rahaa. Rahan ei pitäisi olla elämän keskipiste. Antakaa ihmisten olla sellaisia kuin ovat!”, Anna vetoaa.

”Voisiko hyvätuloinen miettiä antavansa osastaan, kun toisilla ei ole edes ruokaa tai asuinpaikkaa?” – Anna

 

”Tunnen syyllisyyttä”

Helsingin yliopistolla vilisee vaihto-opiskelijoita. Sveitsistä kotoisin oleva Zarah Schmidt, 25, on yllättynyt, että kaupungin keskustassa näkee joka päivä rahaa kerjääviä. Vaikka Sveitsi on rikas maa, Zarahin mukaan köyhiä löytyy myös sieltä. Osattomia ei näe samalla tavalla kaduilla, mutta työttömyys on silti tuttu ongelma.

Kansainvälistä lakia opiskeleva Zarah pitää maiden hallitusten velvollisuutena huolehtia siitä, että ihmiset eivät joudu kerjäämään. ”En tuomitsisi yksilöä syylliseksi omaan köyhyyteensä. Elämä on haastavaa. Euroopassakin monet asiat voivat johtaa siihen, että löytää itsensä lopulta kadulta”, Zarah toteaa.

Zarah kuvailee tuntevansa sääliä, kun hän näkee köyhyydestä kärsiviä. ”Se on epäreilua. Tunnen jollain tavalla syyllisyyttä. En ole koskaan kokenut itse mitään vastaavanlaista. Olen sattunut syntymään hyvinvoivaan perheeseen”, Zarah kertoo. ”Tunnen myös vihaa, sillä ainakin Euroopan maissa pitäisi olla tarpeeksi vahva hyvinvointijärjestelmä.”

Zarah on jo ehtinyt asua useissa maissa. 19-vuotiaana hän työskenteli pari kuukautta vapaaehtoisena kehitysvammaisten lasten orpokodissa Mosambikissa. Kokemus avasi silmiä. ”Äärimmäisessä köyhyydessä eläminen ei ole vain rahattomuutta. Silloin ei ole pääsyä rikkaiden etuihin, kuten terveydenhuoltoon tai koulutukseen. Elämä on alati vaarassa.”

Zarah lahjoittaa säännöllisesti rahaa hyväntekeväisyyteen. Lisäksi jos hän näkee kodittomia kadulla, hän antaa heille esimerkiksi ruokaa. Zarah uskoo, että raha hallitsee aina suurta osaa maailmasta. Siksi hän korostaa yritysvastuuta.

”Yksityisten yritysten ja pankkien velvollisuuksiin kuuluu kunnioittaa ihmisoikeuksia.”

”En ole koskaan kokenut itse mitään vastaavanlaista. Olen sattunut syntymään hyvinvoivaan perheeseen.” – Zarah

Ahneutta!

Suomalais-kreikkalainen Alexius, 27, (nimi muutettu) kuuntelee musiikkia kävellessään kohti Helsingin päärautatieasemaa. Hän ei halua antaa haastattelua nimellään eikä kuvallaan. Kaupan kassalla työskentelevä Alexius tietää, millaista on olla vähävarainen Suomessa. Hän ei pidä sanasta ”köyhä”. ”Jokaisella on syynsä siihen, miksi on vähävarainen tai päätynyt tilanteeseen, missä ei ole varaa sellaiseen elämään kuin haluaisi.”

Alexius kritisoi yritysten ja yhteiskuntien tapoja käyttää rahaa. Ensin miljoonia investoidaan vapaamielisesti ja sitten yhtäkkiä ollaan velkaa, jota maksetaan pois ottamalla lisää lainaa. Alexiuksen kreikkalainen isä on joutunut muiden joukossa Kreikan talouskriisin uhriksi. ”Kaikenlaista tehnyt duunari ei voi nyt tehdä mitään. Työtä ei ole.”

Alexius uskoo ihmisten ahneuden estävän köyhyyden loppumisen. ”Ahneus aiheuttaa sen, että joillain menee huonosti, joillain hyvin.”

Alexius kertoo tuntevansa myös suomalaisia, joilla on velkaa kymppitonneja. Heidän luottotietonsa ovat menneet. Alexiuksen mielestä rahan lainaaminen on tehty liian vaivattomaksi – on salakavalan helppo joutua velkakierteeseen. Hän tunnustaa olleensa nuoruudessaan tuhlari.

”Rahankäyttöni oli typerää. Kävin juhlimassa ja ostin tuotteita osamaksuilla”, Alexius kertoo. ”Minulla on kuitenkin aina ollut ruokaa pöydässä.”

Juttu on ilmestynyt Globalistin numerossa 1/2016, jonka teemana on globaali köyhyys.