Mitä on pakolaisuus?

Pakolaisuus on hätää, tarvetta päästä jonnekin turvaan. Pakolaisuus on epätietoisuutta ja riskien ottoa, pärjäämistä. Pakolaisuus on luopumista – ensin kodista, sitten tutusta ympäristöstä ja kenties myös kulttuurista. Pakolaisuus on uskaltamista kohdata tuntemattoman, oman ja perheen hengen ja hyvinvoinnin vuoksi ja kenties myös paremman huomisen. Pakolaisuus on aivan varmasti myös jatkuvaa odottamista. Odottaminen voi tapahtua kiintiöpakolaisstatusta hakiessa pakolaisleirillä, se voi kestää vuosia, ja on hyvin epävarmaa. Odottamaan joutuu myös jos vaeltaa toiseen maahan ja hakee sieltä turvapaikkaa. Tällöin odottamisen rinnalle tulee pitkät vaellukset ja hankalat rajanylitykset. Turvapaikanhakuprosessi Suomessa voi parhaissakin tapauksissa kestää helposti puoli vuotta, usein paljon, paljon, pidempään.  Jos päätös on negatiivinen, niin tällöin voi asiasta valittaa Helsingin hallinto-oikeuteen, joka Suomessa hoitaa kaikkia turvapaikanhakuprosessia koskevia valituksia. Jälleen on odottavan aika pitkä – valituksen käsittely voi kestää vuoden tai kaksikin.  Mikäli turvapaikanhakija voittaa valitustapauksensa, päätyy asia jälleen maahanmuuttoviraston käsiteltäväksi. Mikäli hakija häviää, voi hän vielä anoa uutta valituslupaa Korkeimmalta hallinto-oikeudelta, jolloin prosessi saattaa pitkittyä edelleen.

Vaikka Suomesta turvapaikan saisikin, voi se käytännössä tarkoittaa perheestä luopumista.  Onnekkaat ovat saapuneet tänne perheidensä kanssa, muita odottaa pitkä epävarmuus ja odotus.  Turvapaikanhakijoille voi viranomaispäätös olla myös sellainenkin, että osalle perhettä myönnetään turvapaikka ja osalle ei. Periaatteessa Suomi kuitenkin kunnioittaa kansainvälisiä velvoitteitaan kuten oikeutta perheeseen ja lapsen parhaan edun huomioimista – näiden ei vain tarvitse Suomen valtion mielestä aina toteutua juuri Suomessa. Ilmeisesti Suomesta kannustetaankin pakolaisia ns. vapaaehtoiseen paluuseen takaisin kotimaihinsa, oli siellä turvallista tai ei.  Tässäkin kansainvälisesti ihmisioikeuksia puolustavassa maassamme voi tietysti anoa perheenyhdistämistä, mutta tämä on tehty hyvin vaikeaksi. Ensinnäkin perheenyhdistämistä ei enää voi hakea Suomesta, vaan hakemukset tulee tehdä Suomen suurlähetystöstä. Esimerkiksi lähi-idässä hakemusten käsittely on keskitetty Suomen suurlähetystöön Turkin pääkaupungissa Ankarassa. Useille tämä matka on vaikea, toisille peräti mahdoton mikäli Turkki ei myönnä maahantulo-oikeutta.  Tämän jälkeen hakijoiden on vielä todistettava, että heillä on tarpeeksi tuloja, että heillä on sopivanlaiset DNA-tulokset sekä että he todella ovat eläneet oikeaa ja aitoa perhe-elämää.  Jos alaikäinen hakija tänä aikana sattuisi täyttämään 18 vuotta, eli tulemaan täysi-ikäiseksi, on maahanmuuttovirasto ainakin aiemmin voinut todeta että kyseessä on aikuinen joka ei enää siis tarvitse vanhempiaan.

Entä jos päätös hakija jääkin ilman turvapaikkaa kokonaan? Suomessa esimerkiksi irakilaisille on tänä ja viime vuonna myönnetty turvapaikka enää pienelle murto-osalle hakijoista, karkeasti arvioiden noin joka neljännelle.  (Muualla Euroopassa viime vuonna yli 60% irakilaisista hakijoista sai edelleen turvapaikan.) Tämä on ollut pettymys monelle – sillä Suomessakin myönnettiin aiemmin vähintään samassa suhteessa turvapaikkoja ja istuva pääministerimme jopa lupasi julkisesti oman kotinsa pakolaisten käyttöön. Tällöin on vaihtoehtoina paluu vaaralliseen kotimaahan, kiertolaisuus Euroopassa tai ns. paperittomuus Suomessa, joka on omiaan ruokkimaan epätoivoa.  Tätä kaikkea ja paljon muuta pakolaisuus on. Mutta muistakaa toki, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät ole vain pakolaisia, vaan ennen kaikkia ihmisiä, vanhempia ja lapsia, kuten sinä ja minä.

 

Juttu on ilmestynyt Globalistin numerossa 1/2017.