Ei minä vaan me – ensihetket opiskelijavaihdossa Tansaniassa

Nea Kosonen-Drzał kertoo miten tansanialainen aikakäsitys ja yhteisöllisyys on näkynyt opiskelijavaihdon ensimmäisten viikkojen aikana.

Pilke silmäkulmassa mukavia juttelevat viisumivirkailijat, paikallisen SIM-kortin ostaminen torilta kahden miehen, kolmen puhelimen ja alati kasvavan yleisön voimin, iloiset ja mielellään kädestä pitäen (kirjaimellisesti) opastavat ihmiset – niistä oli ensivaikutelmani Tansaniasta tehty. Vaikka kuvani Tansaniasta ja tansanialaisista on toki ensivaikutelmasta jo monipuolistunut, on yhteisöllisyys edelleen silmäänpistävin ominaisuus tässä kulttuurissa.

Kontrasti on vahva verrattuna Suomeen, jossa edes tuttuja ei aina moikata. Täällä kun vartin kävelymatkalla kotihostelliltani bussipysäkille ainakin kymmenen ihmistä moikkailee ja kyselee, miten menee. Ekstroverttinä ihmisenä nautin siitä, kun hedelmämyyjänkin kanssa täytyy vaihtaa pikaiset kuulumiset ennen ostosten tekemistä.

Olen täällä yliopiston vaihto-ohjelmassa. Tampereen yliopistolla on siis vaihtosopimus Tansanian Mwanzassa sijaitsevan St. Augustine University of Tanzanian kanssa. Saavuimme toisen suomalaisen opiskelijan kanssa kuukausi sitten, maaliskuun puolivälissä, ja olemme täällä heinäkuulle asti. Opiskelusta täällä voin kirjoittaa enemmän sitten, kun opintoja on takana hieman enemmän. Sen voin kuitenkin jo kertoa, että eroja on, joten kannattaa pysyä kuulolla.

Yhteisöllisyyden ohella kulttuurishokin voi saada myös tansanialaisesta aikakäsityksestä: kellään ei ole kiire minnekään, mikä näkyy paitsi kävelyvauhdissa myös aikataulujen luonteessa. Tarkkojen suunnitelmien sijaan ne ovat usein enemmänkin suuntaa antavia ohjenuoria.

Tätä kuvaa hyvin opintojemme alkaminen. Ennen lähtöämme Tansaniaan saimme vaihtoyliopistoltamme suunnitelman parille ensimmäiselle viikollemme täällä. Siinä luki, että ensimmäisen viikon maanantaista perjantaihin olisimme swahilin kielikurssilla Sansibarilla. Samaisena perjantaina meidän olisikin pitänyt jo olla Mwanzassa yliopistolla ilmoittautumassa kursseille, ja opintojen oli määrä alkaa seuraavana maanantaina, joka oli pääsiäisviikon maanantai. Sansibarilla havaitsimme, ettei tämä ole mitenkään mahdollista, sillä Mwanza ja Sansibar ovat aivan eri puolilla maata – emme olisi millään ehtineet perjantain puolella Mwanzaan. Kun kysyimme asiasta yliopistolta, sieltä kerrottiin, ettei meidän ollut mitään järkeä tulla Mwanzaan ennen pääsiäistä: yliopistolla ei olisi ketään, kaikki olisivat pääsiäislomalla. Saimme ylimääräisen viikon lomaa, ja opinnot alkoivat pääsiäisen jälkeisenä tiistaina. ”Africa time”, kuten täällä sanotaan. Eli kaikki on joustavaa eikä kiireen käsitettä ole olemassa.

Aika täällä on ollut jo tähän mennessä äärimmäisen opettava matka paitsi vieraaseen kulttuuriin, myös omaan itseen ja siihen suomalaiseen kulttuuriin, jossa olen kasvanut. Olen miettinyt muun muassa, miksi suorittamista ja asioiden aikaan saamista arvostetaan niin paljon enemmän kuin ihmisten kohtaamista? Ja mistä kumpuaa tarve aikatauluttaa kaikki, mitä tulevaisuudessa saattaa tapahtua. Näiden teemojen parissa riittää varmasti pureskeltavaa koko vaihdon ajalle.

Teksti on osa sarjaa, joka julkaistaan kokonaisuudessaan Globalisti-lehden numerossa 2/2024