Ajatuksista elokuvaksi Tampereella
Olen aina kokenut ihmisen juuret tärkeänä asiana, enkä ole nähnyt niissä mitään negatiivista. Olen päinvastoin kokenut juurten luovan elämään pysyvyyttä ja vahvistusta identiteettiin. Juureni -elokuvan käsikirjoittaja Ali Sabr toi kuitenkin eteeni erilaisen tavan nähdä juuret. Hän koki ne ihmistä tahtomattaan määrittävänä ja sitovana taakkana.
Katriina Nylund toimi lyhytelokuvan pukusuunnitelijana. Erikoinen asu syntyi metsän antimista.
Ali koki ihmisen juurten tarkoittavan suvun, perheen, paikkojen, aseman ja kulttuurin lisäksi yksilöön kohdistuvia odotuksia, asenteita ja rajoitteita. Hän avasi silmäni sille, miten juurten merkitys muuttuu uusien elämäntilanteiden, kuten pakolaisuuden myötä. Pitäisi juurtua uuteen yhteiskuntaan ilman mitään kasvualustaa. Juuret alkavat kiertyä ympäri ja tuntua tukahduttavilta.
Asiaa eri kanteilta pohdittuaan Ali päätyi kuitenkin siihen, ettei juuristaan kannata eikä voi yrittää eroon. Ne ovat osa ihmistä ja ihmisyyttä niin hyvässä kuin pahassa. Vesilahden kirkonkylän keväisessä metsässä kuvattu lyhytelokuva Juureni sai alkunsa tästä oivalluksista.
Joskus odottaminen voi olla levollista
Aurinko paistaa ja lämmittää jo. Metsässä on Haidar, Karrar ja Mohammed, Ali, joka on maskeerattu puunrungoksi, työpajaohjaaja Kalle Pirkanmaan elokuvakeskuksesta, minä, muutama peippo ja punarinta. Olemme aloittaneet jo aamulla kuvauspaikkojen etsimisellä ja sonnustautumisella. Tunnemme toisemme entuudestaan pidemmältä ajalta. Kuvaamista ja välineiden käyttöä on harjoiteltu Tampereen vastaanottokeskuksessa. Otot sujuvat hyvin, vain muutamia uusitaan. Ali sulautuu rooliinsa myös sisäisesti. Muut hoitavat äänityksen ja valaisun tyynen rauhallisesti.
Kuvauksien aikana on toisinaan paljon odottelua ja valmistautumista.
Paljon on odottelua, kuten turvapaikanhakijoiden elämässä muutenkin, mutta tänään se on levollista. Kenelläkään ei ole kiire, aurinko jaksaa sinnitellä lyhemmän aikaa kuin me. Illan pimeydessä vanhan hautausmaan kupeessa kuvataan vielä elokuvan alkukohtaus. Edelleen kaikki on rauhallista. Toivomme, että paikalle eksyisi kirkonkyläläinen koiranulkoiluttaja nähdäksemme reaktion, mutta toive jää toteutumatta. Punarinta ei hämmästele, on vasta itsekin tullut etelästä.
Yhdessä vietetyn ajan ja luottamuksen kasvaessa yhteistyö vahvistuu
Kaikessa erityisyydessään kokemus oli luonnollinen osa toimintaa, jota olemme Tampereen museopalveluiden projektissa @Tampere#home? reilun vuoden ajan yhdessä turvapaikanhakijoiden kanssa tehneet. Omin sanoin -elokuvan tekoon lähdettiin yhdessä Pirkanmaan elokuvakeskuksen kanssa. Keskuksen mediapedagogi Kalle Raittilalta löytyi myös kokemusta työpajaohjauksesta vokeissa. Kokemuksen myötä tiesimme jo, miten homma toimii tai ei toimi. Aikataulutuksen ja sitoutumisen haasteet ovat tulleet tutuksi. Toisaalta ihmisten tunteminen etukäteen helpotti ja jo heti alusta pystyimme luottamaan siihen, että elokuva näiden tekijöiden kanssa tulee valmiiksi. Alin omakohtainen tarina työstettiin loppuun monihenkisessä työryhmässä, jossa oli mukana mm. elokuvakeskuksen ammattilaisia. Yhden ihmisen tarina ja sen aihe koskettaa kaikkia.
Inhimillinen jaetaan kohtaamisessa
Tekemisessä tärkeintä on prosessi, läsnäolo ja kohtaaminen, ei lopputulema. Nyt kun elokuva on jo tehty, nousee lopputulos kuitenkin arvoonsa. Toivon elokuvan sanoman tavoittavan katsojat ja saavan ihmisiä miettimään juuriaan ja juurtumista, hyviä kasvualustoja ja uusia kasvustoja, osaksi tulemista ja yhteen kasvamista.
Alin terveiset: Elokuvan kautta voi ilmaista itseään ja tuoda omat ajatuksensa näkyväksi myös muille. Elokuvan tekeminen oli upea kokemus.
Kuvausten väliin mahtuu niin paljon muutakin kuin kuvaamista. Isoimmat oivallukset syntyvät kohtaamisten hetkillä.
Tampereen Omin sanoin -videopajat toteutettiin Tamereella ja Kokemäellä yhteistyössä Pirkanmaan elokuvakeskusken sekä Tampereen museopalveluiden projektissa @Tampere#home?
Kirjoittaja on Tampereen museopalveluiden @Tampere#home? -projektin vetäjä.