Irti eriarvoisuuden kahleista
Vastoin yleistä ennakkokäsitystä turvapaikkaa shoppailevista miehistä, puolet maailman pakolaisista on naisia. Suomeen neljä vuotta sitten saapunut Hani Soltanzade tietää, millaista on naispakolaisen arki.
Kun Hani Soltanzade, 28, saapui kahden siskonsa kanssa kiintiöpakolaisena Ouluun lokakuussa 2012, olivat kyyneleet herkässä. Vaikka uusi alku tuntui vaikean elämän uuvuttamista siskoksista helpottavalta, ikävä taakse jääneitä rakkaita kohtaan väritti ensimmäisiä kuukausia Suomessa. Hanin elämä pakolaisena alkoi kuitenkin jo kauan ennen Suomeen saapumista. Nuori afgaaninainen syntyi ja kasvoi Iranissa, Shirazin kaupungissa. Afganistanin sodan alettua vuonna 1979 Hanin vanhemmat päätyivät miljoonien muiden tavoin etsimään vakaampaa elämää Lähi-Idän sydämessä sijaitsevasta Iranista.
Pakolaisuudessa sukupuolella on väliä. Miehet saattavat lähteä kauemmaksi, mutta perheistä ja pakolaisnaisista suurin osa hakee turvaa kotimaan sisällä tai sen läheltä. Salakuljettajien hallitsemat, fyysisesti vaativat pakoreitit Eurooppaan eivät houkuttele naisia, joiden tehtävänä lankeaa usein huolehtia perheestä. Yksin ja ilman suojelua matkustavat pakolaisnaiset ovat myös alttiimpia esimerkiksi hyväksikäytölle. Kehitysmaat vastaanottavat yleisesti ottaen ylivoimaisesti eniten sotaa tai vainoa pakenevia ihmisiä samalla kun länsimaiden osuus yli 60 miljoonasta pakolaisesta on vain muutaman prosentin luokkaa. Kehitysmaaolosuhteet tekevät pakolaisen arjesta kuitenkin entistäkin haastavampaa.
Pakolaisena Iranissa
Iranissa asuessaan Soltanzaden perhe sai vähäisen toimeentulonsa isän harjoittamalla epävirallisella laukkukaupalla samalla kun äiti huolehti arjen pyörittämisestä. Lasten koulunkäynti oli katkonaista, sillä lupa koulunkäyntiin evättiin useampana vuonna Iranin hallituksen toimesta. Perheen lapsen paikkasivat puutteellista koulutusta opiskelemalla itse kotona sekä osallistumalla laittomille oppitunneille, joita jotkut paikalliset opettajat järjestivät pakolaisille. Epävarmuus huomisesta oli arkinen seuralainen.
Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan afgaanipakolaisiin kohdistuu Iranissa edelleen avointa rasismia ja heidän toimintaansa ja vaikutusmahdollisuuksiaan vaikeutetaan rajoittamalla pääsyä koulutukseen ja työhön. Pakolaisten ihmisoikeuksia laiminlyödään, eikä esimerkiksi terveydenhuoltomenojen kattamiseksi tarvittavaa vakuutusta tai ajokorttia ole mahdollista saada.
Hanin perheelle ongelmia synnytti edellisten lisäksi perheen paikallista valtavirtaa vapaamielisempi suhtautuminen islaminuskoon. Hani käytti naisille pakollista huivia ainoastaan julkisilla paikoilla sakkorangaistusuhan alla, mutta kieltäytyi peittämästä päätään sukulaisten seurassa paheksunnasta huolimatta. Ateistiksi hänellä ei ollut koskaan mahdollista tunnustautua, sillä islamin arvostelemisesta ja muslimin uskonnollisten velvollisuuksien laiminlyönnistä voidaan Iranissa tuomita kuolemaan.
Naiseus asettaa pakolaisuudelle omat haasteensa. Miestä pidetään useimmissa muslimi- ja kehitysmaissa perheen päänä, ja monissa maissa nainen tarvitsee avio- tai sukulaismiehen luvan kouluttautuakseen, työskennelläkseen tai matkustaakseen. Naiset ovat alttiimpia hyväksikäytöille ja väkivallalle ja vain pieni osa pakolaisnaisista pääsee kouluun. Lisäksi afgaaninaisen avioitumista toimeentulon takaavan iranilaisen miehen kanssa ei pidetä hyväksyttävänä.
Näköalaton tulevaisuus
Hanin ollessa lukioikäinen perheen toimeentulosta huolehtinut isä menehtyi äkillisesti sydäntautiin. Voimavarojen äärirajoilla jo entuudestaan kamppaillut perhe ajautui kriisiin. Kulttuurin vaatimusten mukaan perheen ainoa poika otti elatuksen vastuulleen ja jatkoi isän aloittamaa laukkukauppaa. Suru syveni entisestään, kun kaksi vuotta myöhemmin myös perheen äiti kuoli. Pian äidin kuoleman jälkeen Hanin veli muutti pois perheen yhteisestä kodista avioituakseen iranilaisen naisen kanssa morsiamen perheen vastustuksesta huolimatta. Veli pyrki mahdollisuuksiensa mukaan tukemaan orvoiksi jääneitä sisaruksiaan, mutta varat eivät lopulta riittäneet kahden talouden tukemiseen.
Hani alkoi valmistaa leivonnaisia sekä muovailuvahasta tehtyjä koriste-esineitä myyntiin, mikä toi siskoksille jonkin verran tuloa. Uusi takaisku oli kuitenkin jo nurkan takana. Hani sai selville, ettei afgaaninaiselle sallittaisi opiskelua korkeakoulussa. Haave farmaseutin ammatista romuttui. Iranilaisia miehiä, jotka olisivat valmiita avioitumaan varattomien, orvoiksi jääneiden afgaanipakolaisen kanssa oli mahdotonta löytää. Hiekalle rakennetulta tulevaisuudelta alkoi vääjäämättä vajota pohja.
Siskokset ymmärsivät, että selviytyäkseen heidän olisi pakko saada ulkopuolista apua. Toivon kipinä heräsi, kun Hani kuuli YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:stä, joka kuuleman mukaan lähetti Iranissa asuvia afgaanipakolaisia turvaan toisiin valtioihin. Hani suuntasi empimättä pakolaisjärjestön toimistoon, jossa kerrottiin, että siskosten olisi mahdollista hakea pakolaisstatusta toisesta valtiosta. Kiintiöpakolaishakemukset hyväksyttiin puolitoista vuotta kestäneen prosessin ja lukuisten haastattelujen jälkeen. Lokakuussa 2012 siskokset lennätettiin Suomeen.
Uusi elämä pohjolassa
Vaikka tuloaan tekevä pimeä ja pitkä talvi oli shokki nuorille naisille, uusi elämä pohjolassa tuntui vapauttavalta. Hani luopui välittömästi huivin käytöstä ja tunnusti ensimmäistä kertaa elämässään julkisesti olevansa ateisti. Myös Hanin haave lääkärin tai farmaseutin ammatista heräsi eloon, ja hän alkoi ahkerasti opiskella suomen kieltä parantaakseen kouluttautumismahdollisuuksiaan.
”Täällä kaikki on itsestä kiinni, ja jokainen saa tavoitella haluamiaan asioita”, Hani toteaa.
Viisi vuotta Suomeen tulon jälkeen Hani puhuu erinomaista suomea ja auttaa siskojaan kielen opiskelussa. Peruskoulun valmistujaisia juhlittiin kesällä. Aihetta juhlaan oli myös toisesta syystä, sillä Hani ja suomen kielen kurssilta löytynyt Irakin kurdi viettivät häitä kesäkuussa.
Hanin suurin unelma on elää maailmassa, jossa uskontojen ja sukupuolten välillä ei ole raja-aitoja, ja jossa jokainen saa ajatella ja uskoa haluamallaan tavalla. Hani haluaa toimia esimerkkinä muille pakolaisnaisille ja osoittaa, että myös heidän on mahdollista kouluttautua, käydä töissä, päättää elämästään ja tavoitella omia unelmiaan.
”Älkää jääkö kotiin, täällä kaikki on mahdollista”, hän kehottaa.
”Elämän tarkoitus on elää onnellisena. Sillä, oletko mies, nainen, muslimi, juutalainen vai ateisti ei ole mitään väliä.”
Juttu on ilmestynyt Globalistin numerossa 2/2017, jonka teemana on naiset ja kehitys.
Huom! Korjattu aiempaa uutista: Hani Soltanzade, ei Soltazande.