Nälkä on aina yhteiskunnan virhe

Ruokaturva tarkoittaa sitä, että kaikilla ihmisillä kaikkina aikoina tulisi olla mahdollisuus syödä ravitsevaa ja riittävää ruokaa. Mahdollisuus ei ruokaturvan osalta tarkoita vain sitä, että ruokaa on riittävästi olemassa, esimerkiksi maan väestön tarpeisiin. Ruoan pitää myös olla saavutettavissa, eli ihmisillä on esimerkiksi oltava varaa ostaa sitä. Ruoan riittävyys ei ole itsestäänselvyys kasvavan väestön maailmassa. On arvioitu, että ruoantuotannon tulisi tuplaantua vuoteen 2050 mennessä.

Ruokaturva vaarantuu maailmassamme monin tavoin. Esimerkiksi maakaappausten ongelma, jossa pienviljelijöiltä viedään oikeudettomasti maata suuryritysten tarpeisiin, on vakava uhka ruokaturvalle. Toisena esimerkkinä kansalaisjärjestöt ovat tuoneet esiin biopolttoaineiden valmistuksen: jos ruoaksi kelpaavaa käytetään polttoaineeksi, niin silloinhan tämä teollisuus kilpailee suoraan ruoantuotannon arvokkaan maa-alan kanssa. Onneksi biopolttoaineiden tuotanto on siirtymässä uuden sukupolven tuotteisiin, joita voidaan valmistaa esimerkiksi puumassasta.

Edelleen maa-alaa kuitenkin vie eläintuotanto. Peltopinta-alan käyttäminen eläinten ruokintaan on periaatteessa samalla tavalla maa-alan tuhlausta kuin sen käyttäminen biopolttoaineiden valmistukseen. Ihmisille syötäväksi kelpaava ravinnolla tai sen kasvatukseen käytettävissä olevalla maa-alalla ruokitaan jotakin muuta. Esimerkiksi yli 80% soijasta tuotetaan eläintuotannon tarpeisiin. Entä jo söisimmekin kaiken tuon soijan suoraan itse?

Vieläkin hälyttävämpää on, että eläintuotanto on syypää 4–12 % kulutuksemme kasvihuonekaasupäästöistä. Ilmastonmuutos on ruokaturvan vakavin uhka. Sään ääri-ilmiöt, kuten kuivuus, tulvat sekä tautien ja tuholaisten lisääntyminen aiheuttavat monenlaisia riskejä ruoantuotannolle. Näitä ilmastonmuutoksen vaikutuksia vastaan pyrimme taistelemaan myös Ekopaastossa. Ruoantuotanto muodostaa merkittävän osan yksilön ympäristövaikutuksesta. Tämän takia onkin hyvä pysähtyä pohtimaan, mistä kaikesta ruoan ympäristö- ja ruokaturvavaikutukset syntyvät.

Olemme kuitenkin edenneet siihen pisteeseen, että pelkkä ilmastonmuutoksen hillintä ei riitä. Meidän tulee myös varautua sen aiheuttamiin seurauksiin. Maapallomme pitäisi pystyä ruokkimaan kasvava väestö myös maanlaadun ja kasvuolosuhteiden heikentyessä ilmaston muuttumisen seurauksena. Ruoantuotannossa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi säätä kestävämpien kasvilajien jalostamista tai sitä, että samaa aluetta viljellään eri lajeilla monipuolisemmin riskien minimoimiseksi.

Ilmastonmuutos voi myös aiheuttaa haavoittuvuutta ruoan saavutettavuudessa, jos se nostaa ruoan hintaa. Urbaanit köyhät ovat erityisessä riskissä, sillä heillä ei ole edes pientä omaa ruoantuotantoa. Ilmastonmuutoksen uhkiin varautumisessa puhutaankin kimmoisuuden käsitteestä, josta käy esimerkkinä pientuotanto. Pienet farmit ovat sopeutuvaisempia ja joustavampia muutosten edessä, esimerkiksi ne voivat nopeammin vaihtaa kasvattamaansa lajiketta toiseen. Tärkeää on myös, että pientuotanto voi toimia puskurina maailmanmarkkinoiden hinnanvaihteluita vastaan.

Ruokaturvassa kysymys on täysin välttämättömistä asioista, äärimmäisistä elämän perustarpeista. Onneksi asiaan myös kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi kotimaista maatalouden tukeminen on selkeää ruoan turvaamiseen tähtäävää politiikkaa. Maailman ruokakriisi vuosina 2007–2008 herätti maailmaa huomaamaan myös ruoan hinnan vaikutusta ruokaturvaan.

Viimesijaisena ruokaturvan osana maailmassamme on hätäapu, joka on tietysti vaihtoehtona kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Esimerkiksi tälläkin hetkellä Etiopiassa ruoka-avun varassa joutuu elämään kymmenesosa maan väestöstä, sillä maata piinaa pahin kuivuus vuosikymmeniin. Tammikuussa ruoka-avun arvioidusta rahoitustarpeesta kuitenkin uupui lähes 70 %.

Kirjoittaja on valtio-opin opiskelija ja toimii Changtemakerin puheenjohtajana.