Vieraanvaraisuutta, rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta ja paloja toivosta: ihmisoikeustarkkailijana Itä-Jerusalemissa
Syksyllä 2022 elin paikallisten ihmisten rinnalla miehityksen keskellä, tarjosin suojelevaa läsnäoloa ja raportoin alueella tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista osallistuessani Kirkkojen maailmanneuvoston EAPPI-ihmisoikeustarkkailijaohjelmaan Palestiinassa ja Israelissa. Kuukausien aikana kohtasin palestiinalaista vieraanvaraisuutta ja näin, kuinka paikallisten toivo oikeudenmukaisesta rauhasta on kaukana, mutta yhä olemassa.
Marraskuun alussa 2022 Israelissa oli historialliset parlamenttivaalit, joiden tulos järisytti Israelin poliittista kenttää ja nosti valtaan maan historian oikeistolaisimman hallituksen. Saavuin Jerusalemiin muutama päivä vaalien jälkeen. Saapumiseni ajankohta tuntui sopivalta, sillä tämä oli jo kolmas kerta, kun olin maassa vaalien aikaan, vaikka olin matkustanut ensimmäisen kerran alueelle vasta vuonna 2019. Loka-marraskuun vaihteessa järjestetyt parlamenttivaalit olivat viidennet alle neljän vuoden sisällä, mikä puhuu omaa kieltään Israelin sisäpolitiikan myrskyisyydestä.
Tällä kertaa vaalitulos oli aiempaa huolestuttavampi: knessetiin oli nousemassa äärioikeistolainen hallitus. Jälkikäteen ajatellen huomaan, että koko kolmen kuukauden vapaaehtoisjaksoani leimasi eräänlainen odottava siirtymävaihe todellisuudesta toiseen. Israelin sisäpolitiikka ei ole koskaan ollut täysin erillinen palestiinalaisten tilanteesta. Niinpä nyt entisestään koveneva politiikka osuu erityisen kipeästi palestiinalaisiin, mutta myös muihin hauraassa asemassa eläviin ryhmittymiin, joiden aseman mahdollinen huononeminen huolestuttaa myös monia israelilaisia. Tämä huoli naisten ja vähemmistöjen, sekä demokraattisen järjestelmän puolesta, saikin monet israelilaiset kokoontumaan maan historian suurimpiin mielenosoituksiin muutamia kuukausia myöhemmin helmikuussa, jo maasta lähtemiseni jälkeen.
Samalla kun todistin Israelin historian oikeistolaisimman hallituksen valtaannousua ja poliittisen tilanteen muuttumista, havaitsin myös paljon pidempään jatkunutta rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta. Seurasin kolmen kuukauden aikana elämää miehitysjärjestelmän alla, jota on luotu ja rakennettu edellisten vuosikymmenten aikana ja jonka todellisuus on arkipäiväistynyt. Palestiinalaisille muuri, tarkastuspisteet, kulkuluvat, erilaiset henkilökortit ja toisistaan eroavat oikeudet palestiinalaisten välillä ovat osa arkea – todellisuutta, johon monien mielestä tuntuu olevan mahdoton vaikuttaa. Rakenteellisen väkivallan lisäksi myös suora valtioväkivalta on viime kuukausina kasvanut. YK:n tilastot kertovat, että viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet Länsirannan verisimpiä toisen intifadan päättymisen jälkeen: vuonna 2022 Länsirannan palestiinalaisia menehtyi Israelin toimien myötä enemmän kuin 16 vuoteen ja sotilaiden väkivaltaiset hyökkäykset siviilejä kohtaan lisääntyivät. Vuonna 2023 väkivalta on lisääntynyt entisestään.
Miehitystodellisuutta seuratessa käy selväksi, että Israelin demokraattinen järjestelmä on demokraattinen vain osalle. Kun maahan saavuttuani kysyin palestiinalaisilta heidän ajatuksiaan tuoreesta vaalituloksesta, sain kuulla monenlaisia vastauksia. Osa oli huolestunut siitä, miten Israelin toimet kovenisivat ja siirtokuntalaisväkivalta kasvaisi. Osa suhtautui vaalitulokseen miltei välinpitämättömästi; heidän mukaansa ei ollut väliä, kuka miehityshallinnossa pitäisi valtaa, sillä palestiinalaisten tilanne oli jatkunut samankaltaisena vuosikymmenestä toiseen. Toiset jopa totesivat: ”Ainakin äärioikeistolainen hallitus kertoo rehellisesti, mitä meistä ajattelee.”
Jaettu Jerusalem – näkyvien ja näkymättömien rajojen kaupunki
Toimin ihmisoikeustarkkailijana Itä-Jerusalemissa, jonka asema poikkeaa muista Israelin miehittämistä alueista. Israelin valtion perustamista suunnitellessa Jerusalemista oli tarkoitus muodostaa YK:n suojeluksessa oleva kaupunki, joka olisi kaikille yhteinen. Israelin itsenäistymissodan ja palestiinalaisten Nakban (arab. katastrofi) myötä kaupunki kuitenkin jaettiin väliaikaisiin aselepolinjoihin perustuvan Green linen avulla Länsi- ja Itä-Jerusalemiin, joista jälkimmäinen jäi Jordanian hallintaan. Tilanne muuttui vuoden 1967 kuuden päivän sodan myötä, kun Israel miehitti Itä-Jerusalemin, Länsirannan ja Gazan kaistan. Samalla Israel annektoi eli liitti kansainvälisen lain vastaisesti Itä-Jerusalemin Länsi-Jerusalemiin.
Vaikka Itä-Jerusalem on liitetty osaksi Länsi-Jerusalemia, kansainvälinen yhteisö nojaa yhä Vihreän linjan mukaisiin rajoihin. Moni kaupungissa vieraileva ei kuitenkaan ole tietoinen siitä, missä Israelin ja Palestiinan välinen raja kulkee. Usein Jerusalemin vanhassa kaupungissa kulkeva yllättyykin kuullessaan, että hän kävelee miehitetyllä maaperällä, siis Palestiinassa.
Tilannetta mutkistaa myös Israelin siirtokuntapolitiikka; Itä-Jerusalemissa asuu yli 200 000 israelilaista siirtokuntalaista. Siirtokunnat ovat kansainvälisen lain mukaan laittomia, ja ne vaikuttavat merkittävästi palestiinalaisten asumismahdollisuuksiin ja elinolosuhteisiin. Siirtokuntia perustetaan palestiinalaisille kuuluvalle maalle, ottamalla haltuun heidän omistamiaan maa-alueita sekä julistamalla tontteja ja koteja valtion omaisuudeksi. Samalla palestiinalaisten rakennuslupia jätetään systemaattisesti käsittelemättä niin, että noin 100 000 Jerusalemin palestiinalaista elää ilman virallista lupaa rakennetuissa kodeissa, jotka voivat milloin tahansa joutua purkumääräyksen tai hajottamisen kohteeksi. Ihmisoikeustarkkailijana talojen hajottamiset olivatkin yleisimpiä raportoimiani ihmisoikeusloukkauksia Itä-Jerusalemissa. Kodin menettäminen talon hajottamisen myötä on paitsi traumatisoiva kokemus, usein taloudellisesti kestämätön taakka; omaisuuden menettämisen lisäksi perheet joutuvat maksamaan talon hajottamisesta koituneet kulut viranomaisille.
Talojen tuhoamiset ovat yleisimpiä ihmisoikeustarkkailijoiden raportoimia ihmisoikeusrikkomuksia Itä-Jerusalemissa.
Siirtokuntien rakentaminen on osa Israelin valtion harjoittamaa politiikkaa, jonka pyrkimyksenä on paitsi ottaa haltuun entistä suurempia alueita, myös muovata kaupungin demografisia tilastoja sekä elettyä kulttuuria ja alueeseen liittyviä narratiiveja – vaikkapa käsityksiä siitä, kenelle maa alun perin kuuluu. Siirtokuntalaisten taustalla eivät ole ainoastaan vaikutusvaltaiset siirtokuntalaisjärjestöt, vaan myös Israelin valtio, joka tukee siirtokuntalaisia esimerkiksi infrastruktuurin rakentamisessa tai vastaamalla siirtokuntalaisten yksityisistä turvallisuuspalveluista. Samalla kaupunkiin veroja maksavat palestiinalaiset saavat murto-osan kaupungin kehittämiseen suunnatuista varoista. Vaikka Länsi- ja Itä-Jerusalemin välillä ei ole näkyvää rajaa, voi selvän eron kaupunkikuvassa kuitenkin nähdä.
Lisäksi keskeinen merkki israelilaisten ja palestiinalaisten välisestä eriarvoisuudesta on se, kuinka suurimmalla osalla Jerusalemin palestiinalaisista ei ole Israelin valtion kansalaisuutta. Vuoden 1967 alkaneen miehityksen ja sitä seuranneen yksipuolisen Itä-Jerusalemin annektoinnin jälkeen Israel on myöntänyt kansalaisuuden vain noin viidelle prosentille Jerusalemissa asuvista palestiinalaisista. Suurimmalla osalla Jerusalemin palestiinalaisista onkin vain kaupungissa asumisen salliva oleskelulupa, joka voidaan milloin tahansa evätä.
Lisääntyvä siirtokuntalaisväkivalta ja miehitys ovat uhkia uskonnonvapaudelle
Jaksoni Palestiina-Israelissa oli eräänlainen siirtymävaihe myös ihmisoikeusloukkausten jatkuvan kasvun myötä. Viime vuosina ihmisoikeusloukkausten määrä on ollut tasaisessa kasvussa, mutta aivan viime kuukausina kasvu on ollut moninkertaista. Verrattuna jaksoamme edeltävän ryhmän todistamiin ihmisoikeusloukkauksiin, omalla jaksollani EAPPIn raportoimien ihmisoikeusloukkausten määrä kasvoi miltei kaksinkertaiseksi. Miehityksen keskellä ja ääriajattelun kasvaessa ihmisoikeusloukkausten kasvu näkyy kolmelle uskonnolle pyhässä kaupungissa myös rajattuna uskonnonvapautena. Yksi palestiinalaisia huolestuttanut seikka on siirtokuntalaisväkivalta ja -häirintä, joka on viime kuukausina kohdistunut erityisesti palestiinalais- ja armenialaiskristittyihin Jerusalemin vanhassa kaupungissa ja sen lähettyvillä.
Viime kuukausina Jerusalemin vanhan kaupungin ympäristössä on ollut useita siirtokuntalaisten hyökkäyksiä palestiinalaisia kristittyjä ja heidän pyhiä paikkojaan kohtaan: siirtokuntalaiset ovat tuhonneet hautoja protestanttisella hautausmaalla, hyökänneet kristittyjen korttelissa armenialaisravintolaan ja tunkeutuneet Via Dolorosan toisen aseman kirkkoon, jossa he tuhosivat vanhan Jeesus-patsaan. Maaliskuussa ryhmä siirtokuntalaisia hyökkäsi Getsemanessa Neitsyt Marian haudan kirkkoon jumalanpalveluksen aikana. Huhtikuussa 2023 pääsiäisen ja ramadanin aikana Israelin viranomaiset asettivat rajoituksia niin palestiinalaisten muslimien kuin kristittyjen uskonnonharjoittamiseen.
Myös arkinen miehitystodellisuus vaikuttaa palestiinalaisten muslimien ja kristittyjen mahdollisuuksiin harjoittaa uskontoa ja osallistua tärkeisiin juhlapyhiin. Israelin viranomaisten toimintatavat tarkastuspisteillä kovenevat erityisesti ramadanin aikana. Ihmisten liikkumisenvapautta rajataan ja tarkastuspisteitä suljetaan tavalla, joka voidaan nähdä pahimmillaan mielivaltaisena. Turvallisuussyihin vedotessakin tiettyjen ihmisryhmien kulkuvapauden epääminen voi toimia kollektiivisen rankaisemisen muotona, mikä on kansainvälisen lain mukaan laitonta.
Paloja toivosta: palestiinalainen sumud ja väkivallaton vastarinta
Oli hälyttävää huomata, kuinka miehitystodellisuuden arkipäiväistyminen on syönyt palestiinalaisten tulevaisuudentoivoa. Kuunnellessani tarinoita miehityksen alla oli selvää, että palestiinalaisilla ei ole monia syitä toiveikkuuteen. Tilanne on pitkittynyt ja arkipäiväistynyt; vaikka kansainvälinen yhteisö on paikalla, palestiinalaisten tilanne on tuntunut rauhanneuvottelupyrkimyksistä huolimatta vuosikymmenien aikana vain huonontuvan. Toisaalta se, että koronan jälkeen rajojen avauduttua turistit ja kansainväliset toimijat – EAPPI mukaan lukien – ovat voineet palata alueelle, on helpottanut tilannetta hiukan. Paikallisten kertomusten mukaan ihmisoikeustilanne heikkeni koronan aikana, kun kansainväliset toimijat ja ulkopuoliset tarkkailijat eivät olleet paikalla. Kuitenkin monien palestiinalaisten kokemus on, ettei heitä nähdä tai muisteta. Korona, ilmastokriisi ja Ukrainan sota, monien muiden kriisien ohella, ovat häivyttäneet palestiinalaisten hiljaisen mutta jatkuvan ahdingon pois suuren yleisön silmistä.
”Sain kokea lukemattomissa kohtaamisissa lämmintä vieraanvaraisuutta ja todistaa hiljaista mutta voimakasta peräänantamattomuutta, joka sai ihmiset jäämään maallensa ja rakentamaan parempaa tulevaisuutta vaikeuksista huolimatta.”
Kuitenkin oli hetkiä, jotka muistuttivat, että syitä toivoon on. Yksi merkittävimpiä syitä ovat palestiinalaiset itse: sain kokea lukemattomissa kohtaamisissa lämmintä vieraanvaraisuutta ja todistaa hiljaista mutta voimakasta peräänantamattomuutta, joka sai ihmiset jäämään maallensa ja rakentamaan parempaa tulevaisuutta vaikeuksista huolimatta. Palestiinalainen sumud eli sisu teki minuun jälleen kerran valtavan vaikutuksen. Samalla palestiinalaisten väkivallaton vastarinta taiteen keinoin tai oman yhteisön rakentamisen myötä oli asia, joka toi toivoa ja muistutti tulevaisuuden mahdollisuuksista – ja antoi toisaalta kipeän muistutuksen siitä, mitä Palestiina voisikaan olla, jos miehityspolitiikka ei kuormittaisi sen kansaa päivästä toiseen.
Toivo on aina riippuvaista ympäröivistä olosuhteista. Alati kasvavat ihmisoikeusloukkaukset, epäluottamus palestiinalaisten omaan hallintoon ja Israelin valtion koveneva miehityspolitiikka sysäävät helposti toivon marginaaliin. Palestiinalaisilta opin, että toivo on myös päätös – päätös pysyä omalla maalla, ja päätös luottaa siihen, että ahkeralla työllä oikeudenmukaisuus koittaa joskus. Tästä minulla on muistutus myös puhelimeni muistiinpanoissa, joihin keräsin arabiankielen alkeita. Muutama päivä ennen kotiinpaluutani pyysin erästä palestiinalaista opettamaan minulle jonkin sanan, joka minun olisi syytä arabiaksi osata. Hän kirjoitti muistiinpanoihini sanan amal. Toivo.
Kirjoittajan näkemykset ovat hänen omiaan eivätkä välttämättä edusta Kirkon Ulkomaanavun tai EAPPI-ohjelman virallista kantaa.
Info:
EAPPI-ohjelma perustettiin noin 20 vuotta sitten Jerusalemin kirkkojen johtajien pyynnöstä. Keskellä toista intifadaa alueen siviilit kokivat ahdinkoa, jonka vuoksi kikkojen johtajat pyysivät kansainvälistä tukea. Kirkkojen maailmanneuvosto vastasi pyyntöön perustamalla suojelevan läsnäolon toiminnan. Ecumenical Accompaniment Programme in Palestine and Israel oli alkanut.
Vuosien saatossa ohjelman kautta on toiminut noin 2000 ihmisoikeustarkkailijaa yli 20 maasta. Ohjelmassa on toiminut yli 130 suomalaista ihmisoikeustarkkailijaa vuodesta 2005 lähtien. Suomesta käsin ohjelmaa koordinoi Kirkon Ulkomaanapu. Seuraava hakukierros avautuu syksyllä 2023.
EAPPI-ohjelman tavoitteena on tuoda esille erityisesti siviileihin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia ja muistuttaa kansainvälisen lain noudattamisen tärkeydestä. Vapaaehtoisjakson jälkeen ihmisoikeustarkkailijat tekevät kotimaissaan vaikuttamistyötä, jonka pyrkimyksenä on vaikuttaa Israel-Palestiinasta käytävään poliittisen keskusteluun ja yleiseen tietoisuuteen alueen tilanteesta. Lopullisena ohjelman tavoitteena on väkivallan kierteen katkeaminen, miehityksen päättyminen ja oikeudenmukainen rauha.
Artikkeli löytyy Globalisti-lehden numerosta 2/2023