Kun koti muuttuu elinkelvottomaksi

Länsirannalla palestiinalaisiin kohdistuu syrjintää ja heidän asuinalueellaan jätehuolto ja vesiverkostot ovat vajanaisia. Moni palestiinalainen menettää kotinsa, kun asuinalueet muuttuvat vähitellen elinkelvottomaksi.

Länsirannalla palestiinalaiset ovat ympäristörasismin kohteena, kun palestiinalaisten asuinalueita muutetaan vähitellen asuinkelvottomiksi. Esimerkiksi Länsirannalla tapahtuva vedenjakelun häirintä ja rakennusten pakkopurkamiset ovat systemaattinen tapa saada Länsiranta puhdistettua sen alkuperäisistä asukkaista.

Ympäristörasismi tarkoittaa etnisyyden, uskonnon tai ulkonäön perusteella tapahtuvaa syrjintää, jonka seurauksena ihminen altistuu muita todennäköisemmin saasteille ja epäsuotuisille elinympäristöille.

Ympäristörasismin käsite on saanut alkunsa Yhdysvalloissa 1970-luvulla järjestetyissä protesteissa, joissa vastustettiin afroamerikkalaisten muita todennäköisempää altistumista myrkyille ja vaarallisille jätteille. Protesteilla kritisoitiin sitä, ettei kaikkia kansalaisia kuunneltu tasa-arvoisesti jätekysymyksiä käsiteltäessä.

Kun Israel perustaa Länsirannalle yhä enemmän siirtokuntia, palestiinalaisille sallitut asumiskelpoiset alueet vähenevät huomattavasti. Arjen perustarpeiden, kuten veden ja sähkön saanti tai jätehuollon toimivuus ei ole enää varmaa.

Israelin ja Palestiinan välinen konflikti

Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin hallitus julkaisi tammikuussa Peace to Prosperity -nimisen rauhansopimuksen, jolla tavoiteltiin rauhaa Israelin ja Palestiinan jo usean vuosikymmenen ajan jatkuneeseen konfliktiin.

Yhdysvallat on esimerkiksi hyväksynyt Israelin Palestiinan alueelle perustamat siirtokunnat, joille on asutettu israelilaisia ja perustettu viljelmiä. Siirtokuntia on yleisesti pidetty laittomina.

Rauhansopimus laadittiin ilman Palestiinan edustajia, sillä he katsoivat jo sopimuksen suunnittelun suosivan vain Israelin valtiota. Palestiinalaiset katsoivat, että tie rauhaan vaatisi mahdollisimman neutraalin lähtökohdan, jota Yhdysvallat ei kyennyt tarjoamaan.

1990-luvulla Oslon rauhansopimus loi Israel-Palestiinan alueelle turvallisuusvyöhykkeet, joiden ylläpitäminen pirstaloi Palestiinaan kuuluvan Länsirannan asumiskelpoisen alueen minimikokoonsa.

Rauhansopimuksesta huolimatta konflikti jatkui ja terrori-iskujen vähentämiseksi Israel pystytti muurin katkaisemaan vapaan kulkemisen Länsirannan ja Israelin välillä. Muurin rakentaminen on vähentänyt terrori-iskujen määrää, mutta samalla altistanut Länsirannan puolelle jäävät asukkaat epätasa-arvoiselle kohtelulle.

Kiistanalaiset purkutuomiot

Muurin vaikutukset näkyvät muun muassa Jerusalemissa sijaitsevan arabivaltaisen Kafr Aqabin asuinalueella. Muurin noustessa asuinalue jäi kokonaan Länsirannan puolelle, vaikka se on liitetty Israelin hallinnon alaiseksi. Tämän takia asuinalue on jäänyt kokonaan jätehuollon, vesiverkoston ja virkavallan vaikutusalueiden ulkopuolelle. Kafr Aqabin olosuhteet vastaavat nykyään slummin määritelmää.

Länsirannalla sijaitsee monta asuinrakennusta, jotka on rakennettu ilman Israelin valtion myöntämää rakennuslupaa. Rakennusluvan puuttuessa Israelin valtio antaa taloille purkutuomion ja purkamisen jälkeen moni jää kodittomaksi.

YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston (OCHA) viikkoraportin mukaan jo pelkästään helmi-maaliskuun vaihteessa 15 palestiinalaisomisteista taloa purettiin rakennuslupien puuttuessa. Purkujen seurauksena 33 ihmistä menetti kotinsa neljässä päivässä.

Miksi palestiinalaiset eivät kuitenkaan muuta pois ajoissa ja hyväksy talojen kohtaloa? Uusien asuintalojen luvallinen rakentaminen on koitunut lähes mahdottomaksi, sillä Israelin valtio ei myönnä helposti uusia rakennuslupia.

Asuntojen tarve on kriittinen, jolloin vaihtoehtona on asua vaarallisissa taloissa tai muuttaa pois alueelta. Moni perhe on kuitenkin jo sukupolvien ajan asunut kotipaikallaan, eikä lähteminen ole tunnesyistä helppoa.

Tuontivesi on kallista palestiinalaisille

Israelin ja Palestiinan alueet ovat myös viime vuosina monen muun aavikkovaltaisen maan tavoin kokeneet pulaa käyttökelpoisesta vedestä. Israelin valtio raportoi jo vuonna 2013, että vesipulan takia osa pohjavesivarannoista on saastunut tai sekoittunut suolaiseen veteen. Raportissa todettiin myös ihmisen toiminnan vaikuttaneen veden saastumiseen.

Human Rights Watch totesi vuoden 2018 raportissaan, että suurimmalla osalla Länsirannan palestiinalaisista on käytettävissään puhdasta vettä ja sähköä. Vesi ja sähkö kuitenkin maksavat enemmän palestiinalaisille kuin Israelin siirtolaisille, jotka asuvat Länsirannan puolella.

Kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Amnesty raportoi, että Israelin hallinnon omistama vesiverkostoyritys on ollut osallinen Länsirannan kaivojen ja lähteiden systemaattisessa tuhoamisessa, jonka seurauksena moni joutuu turvautumaan kalliiseen tuontiveteen. Monilla asukkailla tuontiveden ostamiseen kuluu jopa puolet kuukausittaisista tuloista.

Veden puutteesta kärsivät erityisesti palestiinalaiset maanviljelijät, sillä heidän elinkeinonsa on vedestä riippuvaisia. Veden saatavuus on ollut jo pitkään ongelmana. Amnesty raportoi, kuinka palestiinalaiskylässä Ein al-Beidassa veden saatavuutta on rajoitettu huomattavasti jo 25 vuoden ajan.

Artikkeli on julkaistu Globalisti-lehden numerossa 2/2020