Altruismin syvä haava

Kaikki sai alkunsa yhdeksännen luokan luokkaretkellä. Kävelimme luokkalaisten ja opettajien kanssa Liettuan katuja, kun vastaan tuli hätääntynyt mies. Hän oli nukkunut yönsä ulkona kovassa pakkasessa, ja täten saanut palovammoja jalkoihinsa ja käsiinsä. Vain yksi opettaja ja minä päätimme antaa hänelle hieman rahaa, jotta hän pääsisi takaisin Moskovaan. Muut nauroivat. Heidän mielestään suostuin huiputettavaksi.

Siitä asti olen käynyt kamppailua itseni kanssa siitä, olisiko parempi olla itsekäs vai välittää tuntemattomistakin. Maailmantuska on aina vienyt voiton. En koskaan saanut tietää, mihin tämä mies ne kolikot käytti. Ehkä paikalliseen kapakkaan, ehkä todella siihen bussiin. En kuitenkaan välitä, koska se ei koskaan ollut minulta paljon pois. Minusta ei tullut yhtään huono-osaisempi.

On selvä, että olisi usein helppoa olla itsekäs, tavoitella omaa etuaan ja keskittyä omiin suorituksiinsa. Itsekin tunnustan lukeutuvani niihin kunnianhimoisiin suorittajiin, jotka hetkessä täyttävät kalenterinsa. Kuitenkin olen käyttänyt melko paljon aikaa vähäosaisten parissa työskentelyyn. Nämä hetket ovat olleet ehkä elämäni rankimpia, mutta samalla kauneimpia. Olen saanut pitää vanhusta kädestä tämän kuolinvuoteella, ja kertonut vilpittömästi kunnioittavani hänen asemaansa. Nuoruus voi olla täynnä vaihtoehtoja, vapautta ja itsensä toteuttamista, mutta vanhuudessa piilee elämänviisaus, postformaali ajattelu ja kokemukset, joita vain vuodet voivat antaa. On helppoa sulkea silmänsä vastoinkäymisiltä, etenkin kun ne eivät kosketa itseä. Itse kuitenkin rohkenen väittää, että vasta vastoinkäymiset todella tekevät meistä ihmisiä.

Me nuoret olemme etuoikeutetussa asemassa, monessakin suhteessa. Mutta ennen kaikkea meille aktiivisesti yritetään antaa niitä monipuolisen ajattelun avaimia, joilla viimeistään kuolinvuoteellamme on jotain merkitystä – jos silloinkaan. Kyky nähdä maailman epäkohdat ja autuudet taloudellisina lukuina, vaihtoehtoisina teorioina ja lopulta yksittäisen ihmisen tarpomisena on hienoa. Suhteellisuus on yksi oivallisimpia asioita, vaikka se tekeekin asioiden välisistä rajapinnoista häilyviä.

Altruismin syvä haava jääköön selvittämättömäksi, mutta olen silti tullut siihen tulokseen, että muiden asemaan kannattaa asettua päivittäin. Vasta silloin voi myös ymmärtää muita. Muiden kuunteleminen ei ole sitä, että vastaa peilaamalla omiin kokemuksiinsa, mutta muiden auttamisessa voi olla jotain itsekästäkin. En tiedä, miksi olen aina pitänyt naiiviutta hieman negatiivisena asiana. Vasta viime aikoina olen oppinut näkemään sen voimavarana. Toisinaan on naiivia tehdä pieniä tekoja, mutta vielä enemmän paheksun kyynisyyttä. Silloin tästä elämästä vasta kaikki jääkin näkemättä.